,

Vaikeaa selittää ja ymmärtää, miten toisesta aina jälki jää

 
 Varoitus: postaus sisältää turhaa valitusta ja kitinää.

Päivät Perthissä vähenevät hurjaa vauhtia. En oikein tiedä miten päin olisi. Toisaalta odotan innolla uusia seikkailuja Queenslandissa, mutta toisaalta ikävä Perthiä kohtaan on jo kova. Hassua miten johonkin paikkaan ja tiettyihin ihmisiin voi kiintyä niin kovasti näinkin lyhyessä ajassa. Perthistä on tullut toinen koti, ja sillä tulee ikuisesti olemaan oma paikkansa mun sydämessä. Muhun ei ole vieläkään iskenyt koti-ikävä Suomea kohtaan. Perthiä ikävöin jo vaikken ole vielä edes lähtenyt.


Queenslandiin muutto on ruvennut arveluttamaan kovasti, ja hieman jo pelottaa, että teenkö suuren virheen. Tai oikeastaan ei itse Queenslandiin meno niinkään arveluta, vaan se, että tulen jälleen olemaan au pair. Vaikka mun mielestä au pairina olo on ollut älyttömän hieno kokemus, enkä tätä vaihtaisi mihinkään, niin kyllä se mietityttää, että jaksanko käydä koko hommaa läpi uudelleen. Moranbahin perheelle tulen vielä olemaan ihan ensimmäinen au pair, joten heillä tulee varmasti olemaan paljon totuttelemista asiaan. Yhtäkkiä heidän kotonaan asuu täysin vieras ihminen, joka vielä huolehtii heidän pienestä lapsestaan. Suoraan sanoen vituttaa jutella Annan kanssa tästä meidän muutosta, sillä hän on menossa farmille työskentelemään. Rehellisesti sanoen mä olen niin saatanan kateellinen etten kestä. :D Etenkin kun ei ole mikään hedelmänpoiminta homma kyseessä, vaan kunnon karjafarmi + asuinpaikkana toimii rantahuvila. Kyllä kelpais mullekkin. Argh. Ei kai tässä auta kun nieleskellä ja kestää oma tappionsa. Itsehän mä päätin sen Moranbahin paikan ottaa vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. No onneksi se on vain 3 kuukautta.



Ehkä tää kaikki johtuu nyt vaan tästä mun yleisvitutuksesta joka on tällä hetkellä vahvasti päällä. Mähän kävin siellä lääkärissä eilen, ja se vaan totes että selkeesti on joo allerginen reaktio naamassa ja komentona tuli antihistamiinin jatkaminen ja sisätiloissa pysyminen. Eli mä vietän viikonloppua tällä hetkellä onezie päällä, villasukat jalassa sohvalla maaten. Viihteenä toimii foxtel ja tietokone. Antihistaamini toki myös boostaa olotilaa niinkin kivasti, että edes tästä sohvalta nouseminen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Eihän mulla toki olisi ollut vaikka mitä suunnitelmia näille vikoille viikonlopuille Perthissä.. Eilen keräsin itteäni sen verran, että kävin kaupassa hakemassa inkivääriä, chiliä, sitruunaa sun muuta aineenvaihduntaa boostaavaa settiä. Siinä toivossa että se vähän auttais tätä ihon paranemista. Noh päätin sitten myös että tarvitsen suklaata vitutuksen hoitoon. Siinä suklaahyllyllä seisoessani huomasin, että se suklaa mitä halusin oli loppuunmyyty. Mä en oikeastaan näitä muita aussisuklaita tunne, niin arvatkaapa mitä mä tein? Rupesin itkemään. Siinä sitten ohikulkijat tuijottaa ihmeissään kun mä seison yksin suklaahyllyn edessä tämän näköisenä ja itken. Kaupasta ulos selvittyäni soitin evelle ja itkin ja nauroin puhelimeen sellasella volyymilla, että Eve tuskin sai sanaakaan selvää mun puheesta. 



Nyt joku järjenjättiläinen varmaan toteaa, että nyt sille vihdoin iski koti-ikävä, kun se kauppareissulla itkee. Nope. Ei vieläkään. Tällä vollotukselle syynä ihan vain vitutus tämän naaman ja kotona istumisen takia (+menkat). On tää naisena oleminen rankkaa. Ja just kun edelleen päden siitä, että mulla ei ole koti-ikävää niin kuitenkin laitan postauksen kuvitukseksi kuvia Suomesta, tarkemmin sanottuna mun läksiäisistä. Ei tämä ei ole mikään piiloviesti ikävästä, kunhan halusin jotain kuvia tähänkin pätkään, ja muistin että noita kuvia en olekaan vielä julkaissut. Ja syykin selvisi nopeasti, huhhuh kuinka epätarkkaa ja synkkää matskua. :D Mutta ainakin on mun ihanat ihmiset kuvissa, joten ihan sama kuinka epätarkkoja on. 

Yks mun läksiäislahjoista :D If you can hold it in one hand I'm NOT interested

Post a Comment