, , , ,

Isä olen täällä maailman toisella puolen / Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen



This post is about homesickness, which I finally experienced last thursday. I'm not going to translate this post to english just because I'm too tired to do so anymore. If someone wants a translation of this just let me know and I'll do it another day. 

Viime postauksessa jo mainitsinkin, että mulle iski vihdoin ensimmäinen koti-ikävä kohtaus. Kohtaus päätti vielä sopivasti iskeä bussissa, kun olin matkassa Brisbaneen. Mua harmittaa kovasti, ettei mulla ollut heti sen jälkeen mahdollisuutta kirjoittaa fiiliksiä ylös, sillä tämä käsi oli tuossa vaiheessa vielä melko käyttökelvoton. Yritän nyt kuitenkin takautuvasti palata niihin tuntemuksiin.


Olen useampaan kertaan täälläkin kirjoittanut siitä, kuinka on ollut outoa, ettei minuun ole koti-ikävä iskenyt. On ollut hetkiä jolloin ikävöi jotain tiettyä ihmistä tai paikkaa. Muistot kulkee koko ajan mukana ja hetkittäin tulee kaipauksia erinäisiin tilanteisiin tai hetkiin menneisyydessä. Ei kuitenkaan mitään suurta tai varsinaista ikävää joka tuntuu fyysisenä kipuna ja siitä ei vain pääse yli. Näin oli tilanne vielä viime torstaihin asti. Niinkuin edellisessä postauksessa kirjoitinkin, mulla oli ollut vähän ikävät pari päivää käden satuttamisen vuoksi. Olin siis nukkunut kaksi edellistä yötä todella huonosti kipujen takia, syönyt älyttömät määrät kipulääkkeitä, mutta kipukin oli edelleen läsnä. Tähän päälle vielä se, että kiukuttelin keskiviikkona J:lle puhelimessa ja saatiin väärinkäsityksen myötä riita aikaiseksi. Ei siis henkisesti mikään vahvin olotila.


Aamulla olin herännyt ihan hyvillä fiiliksillä, syönyt aamupalaa, napannut kahvin matkaan ja kipittänyt bussiin. Bussissakin ekat parikymmentä minuuttia meni ihan mukavasti, mutta jostain syystä aloin yhtäkkiä miettimään erilaisia asioita, eilistä riitaa J:n kanssa, tulevaisuutta, kotia, ystäviä ja kaikkea mahdollista. Mä en mitenkään kykene enää muistamaan mun ajatusten kulkua, mutta jotenkin ajauduin siihen jamaan, että kyyneliä alkoi valumaan silmäkulmista ja hengitys vaikeutua. Olin siis keskellä puoli täyttä bussia ja matkaa oli vielä pari tuntia edessä. Yritin siis ajatella muita asioita ja rauhoittua mutta eihän siitä mitään tullut. Rupesin miettimään kuinka ihanaa on sitten kun pääsen käymään suomessa, mennä mummin luokse kahville ja kokkaamaan. Istua mummin sohvalla ja jutella kaikesta kunnes nukahdan siihen. Mennä kotiin ja nähdä äiti ja Jukka. Olla äitin halattavana ja kuunnella Jukan puujalkavitsejä. Nähdä kaikki se mikä ennen oli mun koko elämä. Miltä tuntuu kun nään Sonjan, Even, Jaden, Nooran ja Senjan ensimmäistä kertaa luultavasti yli kahteen vuoteen. Kun lähden käymään Suskia ja pieniä moikkaamassa. Nähdä siskon uusi koti Tampereella. Mennä käymään Haminassa iskän luona ja viettää aikaa hänen kanssaan niin ettei toinen karkaa tupakalle kertaakaan. Voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin. Niinkuin arvata saattaa niin tässä vaiheessa ei todellakaan näkynyt kyynelille loppua. Mulla oli samaan aikaan niin uskomattoman iloinen, surullinen, heikko ja vahva olo. Se oli sellaista tunteiden sekamelskaa että huhhuh. Rupesin myös muistelemaan mun elämää Perthissä ja Moranbahissa, kuinka kumpikin niistä tuntuu jo älyttömän kaukaiselta ja kuinka mulla on ikävä niitäkin. Kuinka mulla on ikävä mun poikia Perthissä ja vauvaa Moranbahissa. Kuinka mua mietityttää J ja etäisyys meidän välillä. Että haluanko ylipäätänsä sitoutua yhtään mihinkään taas kun oma sydän on kuin tuuliviiri.


Kaikki mun läheiset tietää, että kärsin vielä lukio/amisaikoina paniikkikohtauksista. En muista kohtausta saaneeni nyt lähemmäs kahteen vuoteen, mutta nyt se todellakin iski. Positiivinen juttu oli kuitenkin se, että kykenin kohtauksen hallitsemaan ilman ulkopuolista tukea tai lääkkeitä. Okei ei ihan sataprosenttisesti ilman ulkoista tukea, sillä laitoin Evelle viestiä, joka onneksi sattui olemaan herellä ja sain hänelle purettua tunteita. Sillä hetkellä oli sellainen olo, että jos joku olisi tarjonnut mulle mahdollisuuden hypätä koneeseen ja lentää suoraan Suomeen, niin olisin sen ottanut. Sillä ehdolla edelleen toki, että olisin päässyt takaisin tänne muutaman viikon päästä. Mä halusin vaan niin kovasti äidin ja mummin halattavaksi etten kestä. Samaan aikaan mä vaan halusin jatkaa sitä itkemistä ja samaan aikaan saada sen loppumaan. Oli jo niin lähellä etten soittanut äidille (kello oli Suomessa jotain kolme yöllä), mutta sitten tajusin, että jos sillä hetkellä kuulen äidin äänen se itku ei oikeasti lopu ikinä.


Nyt mä vihdoin ymmärrän sen, kuinka ihmiset valittavat tuntevansa ikävän fyysisesti. Se todella tuntui siltä, kuin joku olisi puristanut mun sisuskaluja lujaa nyrkkinsä sisään ja siitä ei ollut pakenemista. Mun kohdalla tästä niin hankalaa tekee varmaan se, että tiedän etten kuitenkaan halua palata. Vaikka ikävä on kuinka kova tahansa ja hetkittäin haluaisi takaisin, tiedän että olen oikeassa paikassa tällä hetkellä. Tiedän myös edelleen syvällä sisimmissäni, etten Suomessa voisi olla enää samalla tavalla onnellinen ja sehän tässä varmaan niin paljon raastaakin. Miksi en voi olla onnellinen rakkaideni ympäröimänä? Ei, minun pitää karata niin kauas kuin mahdollista, tunta tuskaisaa ikävää ja syyllisyyttä, jotta voisin olla onnellinen. Mikä järki tässäkin on?


Tätä itkua, stressailua ja pohdintaa kestikin sitten koko bussimatkan ajan. Lopulta kahden tunnin hillittömän itkemisen jälkeen sain hiljattain rauhoitettua itseni ja pääsin juna-aseman vessaan peittämään itkusta punaiset silmäni. Hassuinta tässä oli kuitenkin se, että tunti tämän jälkeen kaikki ikävä oli poissa ja jälleen oli hyvä fiilis. Illemmallakin kun kerroin J:lle asiasta olin ihan ok eikä ajatus kaikesta enää itkettänyt. Mun kohdalla ikävä siis tuli ja meni. Varmasti tulee myös uudelleen. Tänäänkin päästin muutaman kyyneleen kun katselin Toisenlaisten äitien ensimmäistä jaksoa, jossa oli ystävieni tarina.

Post a Comment